Lähtökohtanani oli selvittää vastauksia mm. seuraaviin kysymyksiin: Millä tavalla ja kuinka suurella volyymilla suomalaiset tuottajat ovat mukana pohjoismaisissa yhteistuotannoissa ja millainen on suomalaisen elokuvan maine ja arvostus muissa Pohjoismaissa? Mikä on suomalaisen tuottajan motivaatio lähteä mukaan pohjoismaisiin yhteistuotantoihin ja pitäisikö pohjoismaisen yhteistyön määrää lisätä?

Haastattelujen aikana syntyi aktiivista ja avointa keskustelua mm. suomalaisen elokuvan sisällöstä ja sen kehittämistarpeesta. Lisäksi haastateltavat esittivät hyvää pohdintaa siitä, miksi suomalaisen elokuvan asema pohjoismaisella elokuvakentällä on ulkopuolinen ja millä keinoin tilannetta voisi parantaa.

Taiteen kandidaatin opinnäytetyö on kokonaisuudessaan ladattavissa PDF-muodossa täältä.

Ranta avasi seminaarin esittämällä vieraille kysymykset miten tehdä enemmän ja parempia lyhytelokuvia, sekä kuinka mahdollistaa näiden elokuvien tehokkaampi liikkuvuus pohjoismaissa. Vaikka Tampere on pohjoismainen, kansainvälinen elokuvafestivaali, pohjoismaisia elokuvia on ohjelmistossa tänäkin vuonna itse asiassa hyvin rajallinen määrä. Tämä kirvoittikin napakkaa ja aiheellista keskustelua; tulisiko pohjoismaiselle elokuvalle antaa erikoisasema pohjoismaisilla festivaaleilla, ja jos pitäisi niin miksi? Yleisö on luonnollisesti pohjoismaista, mitä lisähyötyä on siitä, että ohjelmisto painottuu enemmän pohjoismaiseen tarjontaan muun kansainvälisen sijaan? Miksi valita kolme pohjoismaista elokuvaa sen sijaan että ohjelmistossa olisi yksi pohjoismainen, yksi australialainen ja yksi saksalainen?

Tullaakseen valituksi lyhytelokuvan on oltava kilpailukykyinen kansainvälisessä mittakaavassa eikä pohjoismaisuus saa olla etulyöntiasema. Pohjoismaissa tehdään paljon hyviä lyhytelokuvia jotka eivät liiku kansainvälisesti niin paljon kuin niiden soisi. Mutta, niin tehdään muuallakin maailmassa. Miksi korostaa pohjoismaisuutta festivaaliohjelmistossa?

Simonsen Norjan elokuvainstituutista oli keskustelijoista ainoa, jolla oli konkreettinen parannusehdotus. Lyhytelokuvien elinkaari on pidempi kuin pitkien elokuvien, lyhytelokuvat kestävät yleensä aikaa ja katsomiskertoja eri tavalla. Yksi mahdollisuus voisikin olla koota festivaaleille niin sanottuja koostenäytöksiä edellisvuosien parhaista pohjoismaisista elokuvista. Tämä on hyvä ja erittäin varteenotettava ehdotus, best of -tyylinen näytös takaisi samalla itse näytöksen korkean tason.

Seminaarin loppupuolella keskustelu kääntyi novellielokuvien ja tuntisten elokuvien pituuden problemaattisuuteen ohjelmistoa koottaessa. Tämän mittaiset elokuvat ovat vaikeita ohjelmoitavia, eikä niitä juuri valita festivaaleille mukaan pituutensa takia, olipa elokuva kuinka hyvä tahansa. Useiden festivaalien maksimipituus lyhytelokuvalle on 30 tai 45 minuuttia, jolloin väliinputoajien rooliin jäävät automaattisesti elokuvat, jotka ovat yli annetun maksimikeston, mutta eivät myöskään pitkiä elokuvia.  Tuntisten elokuvien ainut levityskanava pohjoismaissa on kansallinen tv-kanava. Yllättävää on se, etteivät keskustelijat lähteneet edes hakemaan tilanteeseen mitään parannusehdotuksia, lähinnä totesivat näin on.

On ymmärrettävää, että valitessaan ohjelmistoonsa 40 minuutin mittaisen elokuvan, festivaali sulkee pois monta lyhyttä elokuvaa. Toril totesikin, että jos hänellä on vaihtoehtoina valita yksi hyvä 40 minuuttinen elokuva tai neljä lyhyttä kymmenminuuttista elokuvaa, valinta kääntyy lähes poikkeuksetta neljän elokuvan kannalle. Jos ohjelmistossa olisi runsaasti pidempiä elokuvia, festivaali esittelisi muutamia lahjakkaita tekijöitä usean lahjakkaan sijaan. Tästä huolimatta oli yllättävää, miten penseästi kaikki puhujat suhtautuivat novellielokuviin, lähinnä todettiin vallitseva tilanne ilman että sitä haluttaisiin lainkaan parantaa. Irina Krohn Suomen Elokuvasäätiöstä otti osaa keskusteluun yleisön joukosta ja puolusti tämän mittaisia elokuvia vedoten myös niiden muotokieleen, ehkäpä oikea väylä on juuri tv, ja tv-kanavien yhteistyön kehittämiseen tulisi panostaa. Tämä onkin erinomainen ehdotus, mutta samalla ainoa parannusehdotus mikä keskustelusta jäi.

Koko keskustelua leimasi nihkeä tunnelma. Yhdessä myhäiltiin kuinka pohjoismainen yhteistyö on tärkeää, mutta sen parantamiseksi ei oltu innokkaita tekemään, niin, oikein mitään. Yhdessä päätettiin että keskustelua jatketaan tulevilla festivaaleilla ja tämä Tampereen tilaisuus oli tarpeellinen, mutta itse olisin toivonut näkeväni enemmän aitoa innostuneisuutta ja keinojen etsimistä paremman  yhteistyön rakentamiseen. Tämän keskustelun perusteella en vielä usko suureen muutokseen.