Viime viikon torstaina ja perjantaina oli Amsterdamissa workshop, jossa kaikki tekijät tapasivat toisensa ja jokaisen projektin dramaturgiaa työstettiin. Myöhemmin kesällä kuvaamme Forest of Babelin suunnitelmiemme pohjalta. Lokakuussa tapaamme muut tekijät Berliinissä ja näemme heidän leffansa Prix Europan yhteydessä.

Workshopin alussa ja lopussa oli eurokraateille ominaisia alustuksia, jossa hehkutettiin mahdollisuuksia ja haasteita ja taidetta ja elokuvaa ja kieliä. Komissiossa työskentelevä Harald Harting kertoi hauskasti, kuinka vaikeaa tulkkaaminen ja kääntäminen on, kun virallisia kieliä on parikymmentä ja niiden välisiä kieliyhdistelmiä monta sataa. Mitään tekstiä ei saa julkaista ennen kuin se on käännetty kaikille pakollisille kielille.

Ehkä paras yksittäinen puheenvuoro oli videotaiteilija Anna Daucikovan esitelmä, jossa hän esitti virkistävän röyhkeitä väitteitä elokuvasta taidemuotona ja näytti pätkiä omista videoteoksistaan. Gallereissa esitettävän videotaiteen ja elokuvan suhde on mielestäni melko kaukainen vaikkakin molemmissa on liikkuvaa kuvaa, mutta tämä vastakkainasettelu oli kiinnostavaa. Yhdessä hänen työssään kritisoitiin, että miksi elokuvakouluissa opetetaan ettei kameraan saa katsoa, vaikka valkokankaalta yleisöön tunkeva katse on niin voimakas elämys.

Työpajan varsinainen pihvi oli käsikirjoituskouluttajien Guy Meredithin ja Roger Gregoryn vetämät palautesessiot. Tekijät esittelivät työnsä ja opettajien johdolla niitä analysoitiin, purettiin, kommentoitiin ja kaiken kaikkiaan parannettiin. ”Ymmärrän mitä haet tällä metaforalla, mutta voisiko se olla selkeämpi?” ”Mitä saavutamme tämän äitihahmon läsnäololla?” ”Onko tuo todellinen vastaus kommenttiini vai yritätkö vain luikerrella koukusta?” Tekstin kehittely saa paljon lisää tästä kiirastulesta.

Perjantaina workshop hajosi kaaokseen, kun ihmiset alkoivat tajuta, että Eyjafjallajökullin purkauksen vuoksi eivät pääsisi lähtemään Amsterdamista. Viisi päivää myöhemmin olemme vieläkin Amsterdamissa. Tällä hetkellä vaikuttaa, että saamme perjantaina junan Kööpenhaminaan ja sieltä jatkamme Malmön ja Tukholman kautta Helsinkiin. Sitä ennen joudumme nauttimaan aurinkoisista Alankomaista, kiitos Islannin!

Heti RIFF:in perään alkoi vuosittain eri pohjoismaissa kiertävä lyhytelokuvafestivaali Nordisk Panorama. Juuri päättynyt pitkien elokuvien festivaali vaikutti selvästi kävijämääriin: vain harva näytöksistä oli loppuunmyyty. Tunnelma oli kuitenkin hyvä, ja kotoisen oloisessa Reykjavikissa törmäsi vääjäämättä tekijöihin lähes jokaisessa kadunkulmassa.

Parhaan pohjoismaisen lyhytelokuvan palkinnoin voitti Rúnar Rúnarsson elokuvallaan Anna, joka on ohjaajan lopputyö The National Film School of Denmarkista. Rúnar tunnetaan hyvin aikaisemmista töistään The Last Farm (2004) sekä Two Birds (2008). Elokuvat ovat kiertäneet lukuisilla festivaaleilla ympäri maailman, ensimmäinen on ollut myös Oscar-ehdokkaana, ja teokset ovatkin kieltämättä mestarillisia. On vaikeaa olla paras aina, ja ehkä juuri siksi tuntui, ettei Anna yltänyt aivan samaan ohjaajan edellisten töiden kanssa. Elokuvassa oli kyllä taianomaisia hetkiä ja hätkähdyttäviä tunnetilojen kuvauksia, puhumattakaan Annaa näytelleen Marie Hammer Bodan poikkeuksellisesta roolisuorituksesta, mutta kokonaisuutena jotain jäi puuttumaan. Rùnar valmistelee parhaillaan Islannissa kuvattavaa pitkää elokuvaansa. Odotan innolla.

Viimeinen päivämme Islannissa oli omistettu sightseeingille. Vuokrasimme auton ja lähdimme kohti Jökulsárlónin jäävuorilaguunia, satumaisen kaunista paikkaa, jossa on kuvattu mm. James Bond -elokuvaa. Mutta mitä olisikaan Islanti ilman täysin yllättävää, kaiken sisäänsä imevää lumimyrskyä? Ei Islanti. Jäävuoria ei nähty, lunta sitäkin enemmän.