Molemmilla meistä on runsaasti kokemusta elokuvafestareista, mutta tv-puolen festivaalit eivät olleet entuudestaan kovinkaan tuttuja. Prix Europa on hyvä paikka tutustua tähän maailmaan, onhan se Euroopan suurin julkisen television, radion ja uusmedian tapahtuma. Suurimman yllätyksen tarjosi prosessi, jolla kunkin sarjan voittaja valitaan; Prix Europa on tekijöiden festivaali. Jury koostuu ohjelman tekijöistä, jotka katsovat tai kuuntelevat oman kilpailusarjansa kaikki ehdokkaat. Äänestäminen vaatii 100% läsnäoloa katseluissa ja keskusteluissa. Tarkkailijana tapahtumaan saa osallistua kuka tahansa, joten suljettujen ovien takana kokoontuvasta salakerhosta ei ole kyse.

Baabelin metsä kilpaili Languages Through Lenses -sarjassa, ja elokuvien lyhyyden vuoksi katselut, keskustelut, äänestys sekä top kolmen julkistus mahtui yhteen päivään eli sunnuntaille 17.10. Katsoimme viisitoista elokuvaa kolmessa viiden elokuvan jaksossa, jonka jälkeen kaikista keskusteltiin.

Aluksi vierastin tätä metodia, koska se mahdollistaa yksittäisen elokuvan selittämisen kollektiivisesti hyväksi tai huonoksi. Lisäksi jokainen elokuva saa äänestäjien silmissä kasvot, sekä hyvässä että huonossa. Vierastaminen vaihtui nopeasti innostukseksi. Keskustelu oli vireää, mielenkiintoista ja asiallista. Kaikkia teoksia sekä kehuttiin että kritisoitiin, aiheesta. Intensiivinen keskustelu oli inspiroivaa ja prosessin jälkeen jäi hyvä olo siitä, ette me tekijät itse annamme jokaiselle elokuvalle, omaamme lukuunottamatta, pisteitä 1-10 väliltä viidessä kategoriassa.

Kun iltatilaisuudessa hulppeassa Sony Centerissä Potsdamer Platzilla selvisi että elokuvamme on kolmen parhaan joukossa, alkoi palkintogaalan odotus. Viikko kului nopeasti workshopeissa, seminaareissa ja muiden kategorioiden ohjelmia seuratessa. Iltaohjelma piti sisällään muun muassa vastaanotot sekä Ranskan että Pohjoismaiden suurlähetystössä. Jälkimmäisessä oli yhtenä erikoisohjelmana islantilaisen radiokuunnelman kuuntelu, mikä oli erityisen mieluisa lisä minulle.

Palkintogaala järjestettiin festivaalikeskuksena toimineen Haus des Rundfunksin konserttisalissa ja puitteet olivat hienot. Tilaisuuden juonsi YLEn toimittaja Jussi-Pekka Rantanen. Kategoriamme palkinto jaettiin ensimmäisenä, ja lavalle nouseminen sujuikin pienten kommellusten merkeissä: kummalta puolelta lavalle noustaan, mikä on oikea ajoitus? Loppu hyvin kaikki hyvin, lavalle päästiin ja kiitospuheidemme jälkeen The Forest of Babel näytettiin koko juhlayleisölle isolta kankaalta.

Nyt kun tuotantoprosessi on takana ja elokuva vapautettu, fiilis on hyvä. Koko prosessi alkaen Amsterdamissa tapahtuneesta kehittelystä, jatkuen Lapin kuvausten kautta Berliinin ensi-iltaan, on ollut hyvin opettavainen, mutta silti hauska ja lämminhenkinen. Jos Berliinin voitto on tuotannolle merkittävin askel, niin ensi viikolla on prosessin mukavin vaihe: elokuva näytetään Rovaniemellä Arktista Vimmaa -festivaaleilla ja paikalla on tähtinäyttelijöidemme lisäksi mahtava paikallinen työryhmämme. Elokuva palaa kotikonnuilleen.

Proggis on nyt kolmatta vuotta käynnissä ja sen ideana on tuottaa lyhäreitä, joissa käsitellään monikielisyyttä jotenkin positiivisesti. Eli siis sitä, että Euroopassa on kymmeniä eri kieliä ja ihmisten pitää jotenkin kommunikoida toistensa kanssa. Käytännössähän kaikki yleensä puhuvat omassa porukassa paikallista kieltään ja yhdessä enemmän tai vähemmän huonoa englantia – näin ainakin workshopissa.

Välillä ainakin itsestäni tuntuu, että englannin puhuminen on uusi tapa olla ummikko. Sillä pärjää tietyissä paikoissa yhdenlaisten ihmisten kanssa, mutta esimerkiksi Itä-Eurooppa, vanhemmat ihmiset ja maat joiden oma kieli on sekin melko suuri (esimerkiksi Ranska tai Saksa) eivät toimikaan niin helposti. Kukaan ei voi osata kaikkia maailman kieliä, mutta ehkä perus silvuplee ja dankkeshöön alkavat kuulua jo yleissivistykseen.

Näistäkin ajatuksista syntyy meidän elokuvamme The Forest of Babel, jossa kolme lasta kohtaa metsässä ja kaikki ymmärtävät toisiaan täydellisesti vaikka puhuvat omia marginaalisia kieliään. Siis eräänlainen fantasia tai jopa utopia.

Käsikirjoitusta on workshopin (tai siis työpajan) jälkeen kehitelty eteenpäin ja tänään alkoi esituotanto: Missä kuvataan? Mistä saamme kielitaitoisia lapsinäyttelijöitä? Mihin on varaa? Mistä saadaan sponsoreita?

Viime viikon torstaina ja perjantaina oli Amsterdamissa workshop, jossa kaikki tekijät tapasivat toisensa ja jokaisen projektin dramaturgiaa työstettiin. Myöhemmin kesällä kuvaamme Forest of Babelin suunnitelmiemme pohjalta. Lokakuussa tapaamme muut tekijät Berliinissä ja näemme heidän leffansa Prix Europan yhteydessä.

Workshopin alussa ja lopussa oli eurokraateille ominaisia alustuksia, jossa hehkutettiin mahdollisuuksia ja haasteita ja taidetta ja elokuvaa ja kieliä. Komissiossa työskentelevä Harald Harting kertoi hauskasti, kuinka vaikeaa tulkkaaminen ja kääntäminen on, kun virallisia kieliä on parikymmentä ja niiden välisiä kieliyhdistelmiä monta sataa. Mitään tekstiä ei saa julkaista ennen kuin se on käännetty kaikille pakollisille kielille.

Ehkä paras yksittäinen puheenvuoro oli videotaiteilija Anna Daucikovan esitelmä, jossa hän esitti virkistävän röyhkeitä väitteitä elokuvasta taidemuotona ja näytti pätkiä omista videoteoksistaan. Gallereissa esitettävän videotaiteen ja elokuvan suhde on mielestäni melko kaukainen vaikkakin molemmissa on liikkuvaa kuvaa, mutta tämä vastakkainasettelu oli kiinnostavaa. Yhdessä hänen työssään kritisoitiin, että miksi elokuvakouluissa opetetaan ettei kameraan saa katsoa, vaikka valkokankaalta yleisöön tunkeva katse on niin voimakas elämys.

Työpajan varsinainen pihvi oli käsikirjoituskouluttajien Guy Meredithin ja Roger Gregoryn vetämät palautesessiot. Tekijät esittelivät työnsä ja opettajien johdolla niitä analysoitiin, purettiin, kommentoitiin ja kaiken kaikkiaan parannettiin. ”Ymmärrän mitä haet tällä metaforalla, mutta voisiko se olla selkeämpi?” ”Mitä saavutamme tämän äitihahmon läsnäololla?” ”Onko tuo todellinen vastaus kommenttiini vai yritätkö vain luikerrella koukusta?” Tekstin kehittely saa paljon lisää tästä kiirastulesta.

Perjantaina workshop hajosi kaaokseen, kun ihmiset alkoivat tajuta, että Eyjafjallajökullin purkauksen vuoksi eivät pääsisi lähtemään Amsterdamista. Viisi päivää myöhemmin olemme vieläkin Amsterdamissa. Tällä hetkellä vaikuttaa, että saamme perjantaina junan Kööpenhaminaan ja sieltä jatkamme Malmön ja Tukholman kautta Helsinkiin. Sitä ennen joudumme nauttimaan aurinkoisista Alankomaista, kiitos Islannin!