Lähtökohtanani oli selvittää vastauksia mm. seuraaviin kysymyksiin: Millä tavalla ja kuinka suurella volyymilla suomalaiset tuottajat ovat mukana pohjoismaisissa yhteistuotannoissa ja millainen on suomalaisen elokuvan maine ja arvostus muissa Pohjoismaissa? Mikä on suomalaisen tuottajan motivaatio lähteä mukaan pohjoismaisiin yhteistuotantoihin ja pitäisikö pohjoismaisen yhteistyön määrää lisätä?

Haastattelujen aikana syntyi aktiivista ja avointa keskustelua mm. suomalaisen elokuvan sisällöstä ja sen kehittämistarpeesta. Lisäksi haastateltavat esittivät hyvää pohdintaa siitä, miksi suomalaisen elokuvan asema pohjoismaisella elokuvakentällä on ulkopuolinen ja millä keinoin tilannetta voisi parantaa.

Taiteen kandidaatin opinnäytetyö on kokonaisuudessaan ladattavissa PDF-muodossa täältä.

Proggis on nyt kolmatta vuotta käynnissä ja sen ideana on tuottaa lyhäreitä, joissa käsitellään monikielisyyttä jotenkin positiivisesti. Eli siis sitä, että Euroopassa on kymmeniä eri kieliä ja ihmisten pitää jotenkin kommunikoida toistensa kanssa. Käytännössähän kaikki yleensä puhuvat omassa porukassa paikallista kieltään ja yhdessä enemmän tai vähemmän huonoa englantia – näin ainakin workshopissa.

Välillä ainakin itsestäni tuntuu, että englannin puhuminen on uusi tapa olla ummikko. Sillä pärjää tietyissä paikoissa yhdenlaisten ihmisten kanssa, mutta esimerkiksi Itä-Eurooppa, vanhemmat ihmiset ja maat joiden oma kieli on sekin melko suuri (esimerkiksi Ranska tai Saksa) eivät toimikaan niin helposti. Kukaan ei voi osata kaikkia maailman kieliä, mutta ehkä perus silvuplee ja dankkeshöön alkavat kuulua jo yleissivistykseen.

Näistäkin ajatuksista syntyy meidän elokuvamme The Forest of Babel, jossa kolme lasta kohtaa metsässä ja kaikki ymmärtävät toisiaan täydellisesti vaikka puhuvat omia marginaalisia kieliään. Siis eräänlainen fantasia tai jopa utopia.

Käsikirjoitusta on workshopin (tai siis työpajan) jälkeen kehitelty eteenpäin ja tänään alkoi esituotanto: Missä kuvataan? Mistä saamme kielitaitoisia lapsinäyttelijöitä? Mihin on varaa? Mistä saadaan sponsoreita?

Viime viikon torstaina ja perjantaina oli Amsterdamissa workshop, jossa kaikki tekijät tapasivat toisensa ja jokaisen projektin dramaturgiaa työstettiin. Myöhemmin kesällä kuvaamme Forest of Babelin suunnitelmiemme pohjalta. Lokakuussa tapaamme muut tekijät Berliinissä ja näemme heidän leffansa Prix Europan yhteydessä.

Workshopin alussa ja lopussa oli eurokraateille ominaisia alustuksia, jossa hehkutettiin mahdollisuuksia ja haasteita ja taidetta ja elokuvaa ja kieliä. Komissiossa työskentelevä Harald Harting kertoi hauskasti, kuinka vaikeaa tulkkaaminen ja kääntäminen on, kun virallisia kieliä on parikymmentä ja niiden välisiä kieliyhdistelmiä monta sataa. Mitään tekstiä ei saa julkaista ennen kuin se on käännetty kaikille pakollisille kielille.

Ehkä paras yksittäinen puheenvuoro oli videotaiteilija Anna Daucikovan esitelmä, jossa hän esitti virkistävän röyhkeitä väitteitä elokuvasta taidemuotona ja näytti pätkiä omista videoteoksistaan. Gallereissa esitettävän videotaiteen ja elokuvan suhde on mielestäni melko kaukainen vaikkakin molemmissa on liikkuvaa kuvaa, mutta tämä vastakkainasettelu oli kiinnostavaa. Yhdessä hänen työssään kritisoitiin, että miksi elokuvakouluissa opetetaan ettei kameraan saa katsoa, vaikka valkokankaalta yleisöön tunkeva katse on niin voimakas elämys.

Työpajan varsinainen pihvi oli käsikirjoituskouluttajien Guy Meredithin ja Roger Gregoryn vetämät palautesessiot. Tekijät esittelivät työnsä ja opettajien johdolla niitä analysoitiin, purettiin, kommentoitiin ja kaiken kaikkiaan parannettiin. ”Ymmärrän mitä haet tällä metaforalla, mutta voisiko se olla selkeämpi?” ”Mitä saavutamme tämän äitihahmon läsnäololla?” ”Onko tuo todellinen vastaus kommenttiini vai yritätkö vain luikerrella koukusta?” Tekstin kehittely saa paljon lisää tästä kiirastulesta.

Perjantaina workshop hajosi kaaokseen, kun ihmiset alkoivat tajuta, että Eyjafjallajökullin purkauksen vuoksi eivät pääsisi lähtemään Amsterdamista. Viisi päivää myöhemmin olemme vieläkin Amsterdamissa. Tällä hetkellä vaikuttaa, että saamme perjantaina junan Kööpenhaminaan ja sieltä jatkamme Malmön ja Tukholman kautta Helsinkiin. Sitä ennen joudumme nauttimaan aurinkoisista Alankomaista, kiitos Islannin!

Oman tunnelmansa lauantai-iltaan loi Tampere-talolla kamariorkesterin säestyksellä esitetty Charles Chaplinin klassikko Kaupungin valot. Sali oli loppuunmyyty ja yleisö eli täysillä mukana. Tämä elokuvakokemus nousi samaan sarjaan viime kesänä Sodankylässä Oulun sinfoniaorkesterin säestämänä nähdyn Kultakuumeen kanssa. Livemusiikki yhditettynä klassikkoelokuvaan, siinä on taikaa.

Koko festivaalien parhaaksi näytökseksi nousi kuitenkin Patrik Eklundin retrospektiivi, joka piti sisällään elokuvat Seeds of the Fall, Instead of Abrakadabra sekä Situation Frank. Elokuvista kaikki olivat vahvoja, kokonaisia teoksia, mutta varsinkin näistä keskimmäinen vakuutti eheydellään, kekseliäisyydellään ja sujuvuudellaan. Elokuva on ollut myös kisaamassa parhaan lyhytelokuvan Oscarista. Tällä hetkellä Eklund työstää ensimmäistä pitkää elokuvaansa. Jään odottamaan innolla.

Sunnuntain kruunasi Miia Tervon Lumikon jättipotti. Lumikko voitti sekä kansainvälisen kilpailun Grand Prix’n että kotimaisen kilpailun alle 30-minuuttisten sarjan. Lisäksi Lumikko sai EFA Tampere -ehdokkuuden, eli pääsee kisaamaan parhaan eurooppalaisen lyhytelokuvan tittelistä. Tämä elokuva on palkintonsa ansainnut.

Ranta avasi seminaarin esittämällä vieraille kysymykset miten tehdä enemmän ja parempia lyhytelokuvia, sekä kuinka mahdollistaa näiden elokuvien tehokkaampi liikkuvuus pohjoismaissa. Vaikka Tampere on pohjoismainen, kansainvälinen elokuvafestivaali, pohjoismaisia elokuvia on ohjelmistossa tänäkin vuonna itse asiassa hyvin rajallinen määrä. Tämä kirvoittikin napakkaa ja aiheellista keskustelua; tulisiko pohjoismaiselle elokuvalle antaa erikoisasema pohjoismaisilla festivaaleilla, ja jos pitäisi niin miksi? Yleisö on luonnollisesti pohjoismaista, mitä lisähyötyä on siitä, että ohjelmisto painottuu enemmän pohjoismaiseen tarjontaan muun kansainvälisen sijaan? Miksi valita kolme pohjoismaista elokuvaa sen sijaan että ohjelmistossa olisi yksi pohjoismainen, yksi australialainen ja yksi saksalainen?

Tullaakseen valituksi lyhytelokuvan on oltava kilpailukykyinen kansainvälisessä mittakaavassa eikä pohjoismaisuus saa olla etulyöntiasema. Pohjoismaissa tehdään paljon hyviä lyhytelokuvia jotka eivät liiku kansainvälisesti niin paljon kuin niiden soisi. Mutta, niin tehdään muuallakin maailmassa. Miksi korostaa pohjoismaisuutta festivaaliohjelmistossa?

Simonsen Norjan elokuvainstituutista oli keskustelijoista ainoa, jolla oli konkreettinen parannusehdotus. Lyhytelokuvien elinkaari on pidempi kuin pitkien elokuvien, lyhytelokuvat kestävät yleensä aikaa ja katsomiskertoja eri tavalla. Yksi mahdollisuus voisikin olla koota festivaaleille niin sanottuja koostenäytöksiä edellisvuosien parhaista pohjoismaisista elokuvista. Tämä on hyvä ja erittäin varteenotettava ehdotus, best of -tyylinen näytös takaisi samalla itse näytöksen korkean tason.

Seminaarin loppupuolella keskustelu kääntyi novellielokuvien ja tuntisten elokuvien pituuden problemaattisuuteen ohjelmistoa koottaessa. Tämän mittaiset elokuvat ovat vaikeita ohjelmoitavia, eikä niitä juuri valita festivaaleille mukaan pituutensa takia, olipa elokuva kuinka hyvä tahansa. Useiden festivaalien maksimipituus lyhytelokuvalle on 30 tai 45 minuuttia, jolloin väliinputoajien rooliin jäävät automaattisesti elokuvat, jotka ovat yli annetun maksimikeston, mutta eivät myöskään pitkiä elokuvia.  Tuntisten elokuvien ainut levityskanava pohjoismaissa on kansallinen tv-kanava. Yllättävää on se, etteivät keskustelijat lähteneet edes hakemaan tilanteeseen mitään parannusehdotuksia, lähinnä totesivat näin on.

On ymmärrettävää, että valitessaan ohjelmistoonsa 40 minuutin mittaisen elokuvan, festivaali sulkee pois monta lyhyttä elokuvaa. Toril totesikin, että jos hänellä on vaihtoehtoina valita yksi hyvä 40 minuuttinen elokuva tai neljä lyhyttä kymmenminuuttista elokuvaa, valinta kääntyy lähes poikkeuksetta neljän elokuvan kannalle. Jos ohjelmistossa olisi runsaasti pidempiä elokuvia, festivaali esittelisi muutamia lahjakkaita tekijöitä usean lahjakkaan sijaan. Tästä huolimatta oli yllättävää, miten penseästi kaikki puhujat suhtautuivat novellielokuviin, lähinnä todettiin vallitseva tilanne ilman että sitä haluttaisiin lainkaan parantaa. Irina Krohn Suomen Elokuvasäätiöstä otti osaa keskusteluun yleisön joukosta ja puolusti tämän mittaisia elokuvia vedoten myös niiden muotokieleen, ehkäpä oikea väylä on juuri tv, ja tv-kanavien yhteistyön kehittämiseen tulisi panostaa. Tämä onkin erinomainen ehdotus, mutta samalla ainoa parannusehdotus mikä keskustelusta jäi.

Koko keskustelua leimasi nihkeä tunnelma. Yhdessä myhäiltiin kuinka pohjoismainen yhteistyö on tärkeää, mutta sen parantamiseksi ei oltu innokkaita tekemään, niin, oikein mitään. Yhdessä päätettiin että keskustelua jatketaan tulevilla festivaaleilla ja tämä Tampereen tilaisuus oli tarpeellinen, mutta itse olisin toivonut näkeväni enemmän aitoa innostuneisuutta ja keinojen etsimistä paremman  yhteistyön rakentamiseen. Tämän keskustelun perusteella en vielä usko suureen muutokseen.

Uudet Islannin elokuvateollisuutta koettelevat uhkakuvat ovat viime päivinä sen sijaan tulleet RUV:n eli Islannin yleisradioyhtiön suunnalta. RUV: n johtaja Páll Magnússon julkaisi perjantaina 22.1. tiedotteen, jossa kerrottiin RUV:n leikkaavan rajusti kotimaisien tuotantojen ostamista.

RUV:n ja hallituksen välillä on olemassa sopimus siitä, kuinka suurella summalla kanavan on vuosittain ostettava tuotantoja kotimaisilta tuotantoyhtiöiltä, jolloin tammikuun lopulla julkaistu tiedote johtaa toteen käydessään automaattisesti sopimusrikkomukseen. Keskusteluun ovat ottaneet osaa sekä elokuvantekjät, näyttelijät että RUV:n työntekijät. Myös Islannin kulttuuriministeri Katrín Jakobsdóttir on esittänyt huolensa RUV:n toimista. Viime viikolla järjestetyssä kokouksessa tapasivat kaikki kiistan osapuolet, ja vaikka varsinaisiin toimenpiteisiin ei vielä ryhdytty, kulttuuriministeri lupasi käytännön toimia pian. Kaiken kruunaa epäselvyys julkisuuteen ilmoitetuista summista koskien RUV:n edellisinä vuosina kotimaisiin tuotantoihin käyttämiä varoja.

Vaikka finanssikriisi on koetellut koko Islannin taloutta rankasti, tuntuvat juuri elokuvateollisuuteen kohdistuvat toimenpiteet silti käsittämättömiltä. Mikäli kotimaisen tuotannon tukemista leikataan näin kovalla kädellä, sen seuraukset tulevat olemaan huomattavat ja kohdistuvat tuotantomäärien ohella suoraan satoihin elokuvatyöläisiin.

Elokuvalle ensi vuonna kohdistettava tuki näyttää sen sijaan Islannissa edelleen huolestuttavalta. Kun budjettia hahmoteltiin, Islannin hallitus ehdotti elokuvarahoituksen leikkaamista 34%:lla, siinä missä muiden taiteiden osuutta leikattiin keskimäärin 4%. Tähän ovat ottaneet äänekkäästi kantaa niin islantilaiset elokuvantekijät kuin Eurooppalaisen elokuvaohjaajaliittojen kattojärjestön puheenjohtaja, joka kirjoitti vetoomuksen Islannin hallitukselle. Kirjeessään hän pyysi hallitusta harkitsemaan vakavasti näin huomattavaa elokuvatuen leikkaamista. Koko vetoomus on luettavissa täältä. Tällä viikolla Althingin budjettikomitea ehdotti leikkausten keventämistä niin, että elokuvatukea leikattaisiin 34%:n sijasta 23%. Ymmärrettävästi tekijät eivät ole tyytyväisiä ehdotukseen. Näin suurella leikkauksella tulisi olemaan kohtalokkaat vaikutukset elokuva-alalle.