Katsomiskokemus on henkilökohtainen, vaikka elokuva katsottaisiin kollektiivisesti. Jokaisen katsojan omat kokemukset, tausta ja maailmakuva muokkaavat sitä, millä tavalla hän elokuvaa lukee. Sama pätee toki kaikkeen taiteeseen ja kulttuuriin.

Tämä kokemusero koskee myös tekovaihetta. Samasta ideasta tai käsikirjoituksesta voi saada täysin erilaisen elokuvan, riippuen ohjaajan näkökulmasta. Elokuvan tekeminen on ryhmätyötä. Siksi koen että tuottajana minun on tärkeää löytää ne tarinat joiden kertomisen koen tärkeäksi, löytää alusta asti se näkemys, jolla käsikirjoittaja ja ohjaaja tätä aihettaan käsittelevät, ja pyrkiä olemaan sekä ohjaajalle että koko työryhmälle paras mahdollinen työpari ja tuki tekoprosessin aikana. Jokaista ideaa punnittaessa mietin, mitä tällä elokuvalla halutaan kertoa ja ymmärränkö minä ohjaajan näkökulman. Onko tämä sellainen elokuva joka on pakko tehdä? Näihin vastaaminen johtaa kysymyksistä tärkeimpään; olenko juuri minä paras mahdollinen tuottaja juuri tälle elokuvalle? Jos aihe ei tunnu itselle tärkeältä ja siltä, että tämän elokuvan syntymisen vuoksi olen valmis siirtämään vuoria, olisi epäreilua käsikirjoittajaa, ohjaajaa ja koko työryhmää kohtaan lähteä elokuvan tuottajaksi.

Elokuva on voimakas väline. Sunnuntaina DocPointissa näkemäni, pienestä palestiinalaiskylä Bil’inistä kertova 5 Broken Cameras jätti yleisön hiljaiseksi. Kuten niin moni muukin elokuva on tehnyt, ja tulee tekemään. Elokuvilla voi kertoa tarinoita, herättää kysymyksiä, synnyttää tunteita. Uskon että elokuvilla voi muuttaa maailmaa. Hiljalleen, pala kerrallaan. Siksi haluan tehdä elokuvia.

Kuva: Mikko Vihervaara

Vuonna 2010 Prix Europan voittanut lyhytelokuvamme Baabelin metsä jatkoi festarikiertuettaan ja saavutti huomiota myös internetissä. Sen tarina ei lopu ensi vuonnakaan; seuraavan kerran elokuva on nähtävissä Singaporessa helmikuussa, ja lisäksi uusi aluevaltaus on luvassa alkuvuodesta.

Osallistuimme Turun kulttuuripääkaupunkivuoteen sen aloittaneen suurproduktio 1827 – Infernal Musicalin käsikirjoituksen muodossa. Mike Pohjolan kirjoittama näytelmä sai huippuarvostelut ja jokainen esitys oli viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty. Ensi vuonna on vuorossa samaa teemaa käsittelevä romaani 1827 – Inferno, ja voi olla, että hevimusikaali nähdään jatkossa muilla näyttämöillä. Jouluaattona päättyy Turun Sanomissa ilmestyvä etko-osa 1825 – Adventti, jossa seikkaillaan paloa edeltäneessä Turussa.

Kuva: Wille Hyvönen

Loppukeväällä lähetimme kuvausryhmän Thaimaahan seuraamaan ohjaaja Wille Hyvösen kummisedän ja tämän thai-morsiamen elämää. Thaimaan kuvausjakson jälkeen kuvaussessio päättyi kesäiseen Suomeen. Työnimellä Kummisetä kulkeva elokuva on leikkausvaiheessa ja valmistuu ensi vuonna.

Mike Pohjolan omaelämäkerrallinen Jeesus-romaani ilmestyi syyskuussa ja sai paljon huomiota lehdistössä. Arvosteluissa Ihmisen poikaa kiitettiin hienosta ajankuvasta, uskonnollisen teeman kypsästä käsittelystä ja kiinnostavasta tavasta esittää kunnallispolitiikan korruptio. Kirjan leffaoikeudet optioitiin Hollywoodiin jo viime vuonna.

Tuuve Aron novelliin Merkki pohjautuva lyhytelokuva Sirocco kuvattiin loppusyksyllä. Elokuvan ohjaaja on Mikko Kuparinen ja pääroolissa on Eeva Putro. Elokuvan äänitöitä tehdään parhaillaan ja se valmistuu ensi vuonna.

Tänä vuonna myös Mike seurasi Elinaa elokuvataiteen kandidaatiksi ja poikamme Aslan Pohjola kasvoi iloisesta vauvasta energiseksi pikkupojaksi, joka puhuu, piirtää ja juoksee. Ensimmäinen elokuva on suunnitteluasteella.

Ensi vuosi alkaa työskentelyllä jälkituotannossa olevian elokuvimme parissa, sekä pitkää fiktioelokuvaamme Viimeistä päivää suunnittelemalla. Kiitos tästä vuodesta  ja satumaista joulunaikaa kaikille ystävillemme!

Toivottavat Elina, Mike ja Aslan Pohjola

Kuva: Tuomas Aro

Festivaalien osalta kevään kartta näyttää monipuoliselta: romanttinen dokumentti Avioliitosta näytetään Puolan Wrocklawssa järjestettävillä kansainvälisillä NEW HORIZONS -filmifestivaaleilla ensi kuussa, Baabelin metsä on Skábmagovien jälkeen nähty Arktisen upeeta –festivaaleilla Jyväskylässä, Glorian Future Shorts –näytöksessä, Cre8ive8 Youth Media Productionin näytöksessä Makedoniassa sekä hieman yllättäen myös Teatterikorkeakoulun publiikissa. Elokuvassa nimittäin ei esiintynyt kuin korkeintaan tulevia Teakkilaisia.

Syksy käynnistyy elokuussa lyhytfiktio Merkin kuvausten valmistelemisella sekä Kummisetä –dokumentin työstämisellä. Merkin kuvauksia suunnitellaan loka-marraskuulle ja Kummisedän seuraava etappi on syksyllä Tanskassa järjestettävän Twelve for the Future –workshopin ensimmäinen osa.

Mutta nyt, hyvää ja elokuvaista kesää!

Hiljalleen talouskriisistä toipuvassa Islannissa rikottiin elokuvissa käynnin ennätyksiä, kun elokuvateattereiden lipputulot nousivat kaikkien aikojen kovimpiin lukemiin 9,3 miljoonaan euroon. Kotimaisten elokuvien markkinaosuus nousi hieman edellisvuosiin verrattuna, ollen viime vuonna noin 11%. Kuten edellisenäkin vuonna, kahdenkymmenen suosituimman elokuvan joukossa oli kolme kotimaista elokuvaa. Suurimmat katsojaluvut keräsi Ragnar Bragasonin ohjaama Mr. Bjarnfredarson joka sai ensi-iltansa jo vuonna 2009, ja jonka on kaiken kaikkiaan nähnyt teattereissa ennätykselliset  117 688 katsojaa. Elokuva on jatkoa suosituille The Night Shift, The Day Shift ja The Prison Shift –sarjoille, joista kaksi ensimmäistä on näytetty televisiossa myös Suomessa. Toiseksi suosituin kotimainen elokuva oli The Secret Spell, ja kolmanneksi nousi konkariohjaaja Fridrik Thór Fridrikssonin Mamma Gógó, joka oli myös Islannin Oscar-ehdokas.

Norjassa jatkettiin kovan tuloksen tekemistä edellisvuosien tapaan. Hiljaisesta keväästä huolimatta kotimaisen elokuvan katsojaosuus nousi ennätykselliseen 23,2 prosenttiin. Eniten katsojia keräsivät lasten elokuvat; kymmenen katsotuimman norjalaisen elokuvan joukossa oli peräti neljä lastenelokuvaa. Suurimmat katsojaluvut eli 402 561 kävijää keräsikin Twigson Ties the Knot. Huolimatta hyvästä kotimaisen elokuvan menestyksestä, elokuvissa käytiin 13% vähemmän kuin vuonna 2009.

Tanskan elokuvavuosi 2009 oli surullisen hiljainen. Uusi vuosi 2010 toi tullessaan kolme kotimaista menestyselokuvaa. Father of Four – in Japanese Mode hallitsi tilastoja alkuvuoden keräten teattereihin kaikkiaan 430 417 katsojaa. Clown – The Movie sekä Susanne Bierin In a Better World tulivat teattereihin loppuvuodesta. Näistä ensimmäinen keräsi jo neljässä viikossa ennätykselliset 652 000 katsojaa ja otti paikkansa parin viimevuosikymmenen viiden menestyneimmän tanskalaisen elokuvan joukossa. In a Better World keräsi viime vuoden puolella katsojia 413 253. Elokuva voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin, joka on omia lisäämään elokuvan suosiota ja katsojamääriä vielä jatkossakin.

Vaikka vuoden 2010 kotimaisen elokuvan katsojaosuus 22,2% oli huomattavasti edellisen vuoden 17 prosenttia suurempi, on Tanskalla vielä matkaa heille tyypilliseen noin 28% kotimaisen elokuvan katsojaosuuteen.

Ruotsin kotimaisen elokuvan katsojaosuus koki huomattavan laskun edelliseen vuoteen verrattuna. Tätä voidaan selittää Millenium-trilogialla, jonka ansiosta vuonna 2009 kotimainen katsojaosuus oli poikkeuksellisen huima 32,7%. Vuonna 2010 lukema on 21%, joka on hurjasta erosta huolimatta lähellä pitkän aikavälin keskiarvolukemaa Ruotsissa. Suosituin elokuva oli Suomessakin valkokankailla nähty Snabba Cash, joka keräsi teattereihin 600 884 katsojaa. Josef Faresin Farsan tuli hyvänä kakkosena keräten katsojia 449 107.

Viimeisenä, vaan ei vähäisempänä, on aika katsoa Suomen elokuvavuotta 2010. Viime vuosi jää tilastoihin historiallisen hyvänä kotimaisen elokuvan vuotena. Ensi kertaa vuonna 1969 aloitetun tilastoinnin aikana kotimainen elokuva keräsi teattereihin yli 2 miljoonaa katsojaa nostaen kotimaisen elokuvan katsojaosuuden 27 prosenttiin, kun se vuonna 2009 jäi 15 prosenttiin. Kaksi elokuvaa olivat ylitse muiden. Dome Karukosken ohjaama Napapiirin sankarit keräsi teattereihin 335 000 katsojaa, Risto Räppääjä ja polkupyörävaras myi 328 000 lippua. Top 10 -listalle mahtui lisäksi Prinsessa sekä Havukka-ahon ajattelija.

Myös elokuvissa käyntien määrä kasvoi kahdeksalla prosentilla edellisvuoteen verrattuna. Tästä on hyvä jatkaa meneillään olevaan elokuvavuoteen 2011.

Nordisk Film & TV Fond julkaisee vuosittain kunkin maan elokuvasäätiöiden tilaistoihin perustuvat raportit, joita on käytetty myös tämän tekstin lähteenä. NFTF:n julkaisemat raportit ovat kokonaisuudessaan luettavissa osoitteesta www.nordiskfilmogtvfond.com

Aika hienoa oli autoilla, kävellä ja kokoustaa näissä maisemissa, johon niin moni leffa, tv-sarja ja biisi sijoittuu. Tutuiksi tulivat Beverly Hills, Santa Monica Boulevard, Sunset Boulevard ja Hollywood Boulevard, ja painoin käteni Leonard Nimoyn kädenjäljen päälle Mann’s Chinese Theatren edessä.

Hotellin viereisessä kaupassa vartioi itse John Wayne!

Varsinainen asiani oli tutustua näyttelijä-tuottaja Ron Gilbertiin. (Ei se Monkey Island –pelejä tehnyt Ron Gilbert, toisin kuin Ilta-Sanomat uutisoi.) Tapasin hänet italialaisessa ravintolassa Santa Monicassa ja juttelimme elokuvista ja kirjoista, ja varsinkin Ihmisen pojasta.

Seuraavana päivänä Ron vei minut Santa Monicassa elokuvateatteriin, jossa oli päivänäytöksenä Steam of Life eli Miesten vuoro. Oli kiinnostavaa nähdä se amerikkalaisten seurassa, alun talvimaisemat loivat ihanan ja eksoottisen kontekstin täkäläisille, kun Suomessa ne olivat vain perusmaisemia. Tapasin ohjaaja Mika Hotakaisen, joka paljastui kokkolalaiseksi roolipelaajaksi, eli meillä on paljon yhteisiä kavereita.

Suomen itsenäisyyspäivänä Los Angelesissa oli Suomen-konsulin virka-asunnolla juhlat, joihin olin saanut kutsun. Aidatulla ja vartioidulla vuorenrinteellä sijaitseva talo oli hieno kartano, jonka pihalle oli pystytetty iso teltta. Tapahtumassa oli paljon Kaliforniassa asuvia suomalaisia näyttelijöitä, urheilijoita, muusikoita, toimittajia, tutkijoita ja diplomaatteja. Hauskan lisänsä toivat myös amerikansuomalaiset perheineen. Lisäksi siellä oli tietenkin runsaasti Ron Gilbertin kaltaisia amerikkalaisia, joilla on jokin yhteys suomalaisuuteen.

Olin aika paljon kiinni Ronissa ja hän esitteli minua eri ihmisille. Tyttärelleen Lealle, Scandinavian Film Festivalin johtajalle, Suomen konsulille, Peter Franzenille, ja niin edelleen. Roolipeleistä pääsin juttelemaan Miesten vuoron ohjanneen Mikan, sekä konsulaatissa työskentelevän Hannan ja hänen suomalaisamerikkalaisen miehensä Jamesin kanssa. Yhdeksän maissa minä ja Ron kokoonnuimme konsulin ruokasalin pöydän ääreen ja allekirjoitimme sopimuksen. LA:ssa uraa tekevä suomalainen näyttelijä-malli Anna Easteden, Lea ja Haaga-Heliassa opiskellut italialainen valokuvaaja Flaminia ottivat kuvia. Optiosopimus Hollywoodiin oli tehty!

Olin Hollywoodissa vielä muutaman päivän – kävin kaupoissa, elokuvissa ja Universal Studios –huvipuistossa, sekä postittelin käsikirjoituksiani amerikkalaisille tuotantoyhtiöille. Näistä muista seikkailuista voi lukea henkilökohtaisesta blogistani. Suomeen palattuani sain odottaa vielä noin kuukauden, mutta viimein tammikuun puolivälissä Gummerus julkisti tiedon optiosopimuksesta!

Ron Gilbert ja Mike Pohjola

Helke aloitti luentonsa puhumalla sosiaalisesta dokumentarismista  ja siitä, miten pohjoismaiset hyvinvointivaltiot  ovat tässä suhteessa haasteellsia kenttiä. Yhteiskunnalliset jännitteemme kun eivät useinkaan tarjoa visuaalisesti tai toiminnallisesti dramaattisia konflikteja, vaan ovat enemmänkin pinnan alaisia.

Pohjoismaisista tekijöistä Helke nosti esiin Arne Sucksdorffin, ensimmäisen ruotsalaisen ohjaajan joka on voittanut Oscar-patsaan, tanskalaisen Jørgen Lethin jonka tunnetuin lyhytelokuva on The Perfect Human, sekä Stefan Jarlin, tämän vuoden DocPointin päävieraan, jonka tunnetuin työ eli huikea Mods-trilogia oli Helsingissäkin nähtävissä.

Hyvin mielenkiintoista oli myös kuulla Helken mietteitä minä-elokuvan synnystä. Tärkeä elementti 1990- ja 2000-luvun dokumentaarisessa elokuvassa liittyy minän kriisiin. Tämä ilmiö ei toki ole vain pohjoismainen, mutta pohjoismaissa minä-elokuvia on tehty runsaasti. Minä-elokuva syntyi 1990-luvulla ja toinen aalto saapui 2000-luvun alkupuolella. Minä-elokuvien tekijät ovat usein nuoria ohjaajia, jotka käsittelevät elokuvissaan avoimesti suhdettaan perheeseen, läheisiin sekä itseensä. Suomessa tämän lajityypin klassikkona pidetään Antti Peipon elokuvaa Sijainen (1990). 2000-luvun minä-elokuvien aallolle oli tyypillistä, että miestekijät lähtivät etsimään vastauksia omiin lapsuuden- ja perhekokemuksiinsa. Hyvä esimerkki on Visa Koiso-Kanttila, jonka trilogian Isältä pojalle (2004), Talvinen matka (2007) ja Miehen kuva (2010) keskiössä on pohjoismainen isyys.

Olisi lisäksi ollut mielenkiintoista kuulla esimerkiksi islantilaisesta dokumenttielokuvasta, etenkin liittyen sosiaalisesta dokumentarismista käytyyn keskusteluun. Viime vuosien yhteiskunnallinen myllerrys on saanut islantilaiset elokuvantekijät tarttumaan pinnalla oleviin aiheisiin, mainittakoon esimerkiksi vuonna 2010 DocPointissakin nähty hieno dokumenttielokuva Dreamland, joka ruotii luonnon sumeilematonta hyväksikäyttöä, sekä talouskriisiä ja sitä seurannutta kansalaisaktivismia käsittelevä, tänä vuonna DocPointissa esitetty elokuva God Bless Iceland.

Seuraava luennon aiheena on islantilainen elokuva, joten ehkä silloin sivutaan myös näitä aiheita. Siellä nähdään!

Olimme samalla viikolla saaneet valmiiksi Baabelin metsän filmikopion, joten täysi Sampo-sali pääsi Santavaaran tunnelmiin parhaan mahdollisen esityskopion kautta: filmiä esitysformaattina kun ei voita mikään. Seuraavaksi filmikopiota pääsee katsomaan Jyväskylässä helmikuussa järjestettävillä Arktisen Upeeta -festivaaleilla. Omaa reittiään elokuva leviää myös Euroopan komission levityksessä, ne tiet pysyvät meillekin tuntemattomina. Muutamia making of -kuvia Rovaniemeltä löytyy täältä. Itse elokuvan pääsee nyt ensimmäistä kertaa katsomaan HD-tasoisena täältä.

Samalla kun on aika päästää Baabelin metsä elämään omaa elämäänsä maailmalla, Pohjola-filmin seuraavat tuotannot edistyvät kovaa vauhtia. Saimme Elokuvasäätiön kehittelytuen puolituntiselle dokumenttielokuvalle Kummisetä, jonka ohjaa Wille Hyvönen. Lisäksi käsikirjoitustuen saaneet lyhytfiktiot Merkki ja Kolmoset etenevät kohti ensimmäisiä käsikirjoitusversioita. Pohjola-filmin ensimmäinen pitkä elokuva, Miken kirjoittama Viimeistä päivää, sai niin ikään Suomen Elokuvasäätiön käsikirjoitustuen. Mitäs läksit Mikkeliin on leikkausvaiheessa, ja suunniteltu ensi-ilta on toukokuussa.

Ennen ensi vuoden koitoksia on kuitenkin aika kiittää kuluneesta vuodesta, ja ennen kaikkea toivottaa kaikille rauhallista joulua!

23.12.2010 Helsingissä,
Elina, Mike & Aslan Pohjola

Perjantaina oli festivaalien koulutuspäivä, johon tuli alalla toimivia ja sille opiskelevia ihmisiä pohjoisesta. Mahtavan Arktikum-museon kokoussali oli aamupäivällä tupaten täynnä väkeä, Kemi-Tornion ammattikorkeastakin tuli bussilastillinen opiskelijoita.

Minä puhuin ensin tunnin erittäin lyhyen elokuvan käsikirjoittamisesta ja sitten Elina sellaisen tuottamisesta. Molemmilla oli tietysti esimerkki-casena Baabelin metsä, jonka itse näytinkin monta kertaa. Yleisö oli innostunutta ja esitti paljon kysymyksiä. Oheisessa Lapin kansan artikkelissa on esitelmistä hiukan tiivistelmää.

Hauskaa oli tietysti sekin, että pääsimme tapaamaan elokuvan rovaniemeläistä työryhmää, Lapin yliopistosta ja Lapin elokuvakomissiosta saatuja loistavia tyyppejä. Tämä oli siis myös elokuvan Lapin ensi-ilta.

Perjantaina elokuva näytettiin vielä kerran lyhytelokuvanäytöksessä ja lauantaiaamuna lastenelokuvan alkukuvana. Lauantaina myös Mahdi Hajizadeh ja Eugenia Carratalá, kaksi elokuvan näyttelijöistä, olivat paikalla kukitettavana.

Viimeksi kävimme Rovaniemellä elokuisessa helteessä, nyt siellä oli kymmenen asteen pakkaset ja satoi lunta. Tosin viileä siellä Santavaaran laella oli jo kesäiltanakin. Lapissa kuvaamisesta on jäänyt meille tosi hyvät fiilikset ja toivotaan, että päästään sinne pian uudestaankin!

Molemmilla meistä on runsaasti kokemusta elokuvafestareista, mutta tv-puolen festivaalit eivät olleet entuudestaan kovinkaan tuttuja. Prix Europa on hyvä paikka tutustua tähän maailmaan, onhan se Euroopan suurin julkisen television, radion ja uusmedian tapahtuma. Suurimman yllätyksen tarjosi prosessi, jolla kunkin sarjan voittaja valitaan; Prix Europa on tekijöiden festivaali. Jury koostuu ohjelman tekijöistä, jotka katsovat tai kuuntelevat oman kilpailusarjansa kaikki ehdokkaat. Äänestäminen vaatii 100% läsnäoloa katseluissa ja keskusteluissa. Tarkkailijana tapahtumaan saa osallistua kuka tahansa, joten suljettujen ovien takana kokoontuvasta salakerhosta ei ole kyse.

Baabelin metsä kilpaili Languages Through Lenses -sarjassa, ja elokuvien lyhyyden vuoksi katselut, keskustelut, äänestys sekä top kolmen julkistus mahtui yhteen päivään eli sunnuntaille 17.10. Katsoimme viisitoista elokuvaa kolmessa viiden elokuvan jaksossa, jonka jälkeen kaikista keskusteltiin.

Aluksi vierastin tätä metodia, koska se mahdollistaa yksittäisen elokuvan selittämisen kollektiivisesti hyväksi tai huonoksi. Lisäksi jokainen elokuva saa äänestäjien silmissä kasvot, sekä hyvässä että huonossa. Vierastaminen vaihtui nopeasti innostukseksi. Keskustelu oli vireää, mielenkiintoista ja asiallista. Kaikkia teoksia sekä kehuttiin että kritisoitiin, aiheesta. Intensiivinen keskustelu oli inspiroivaa ja prosessin jälkeen jäi hyvä olo siitä, ette me tekijät itse annamme jokaiselle elokuvalle, omaamme lukuunottamatta, pisteitä 1-10 väliltä viidessä kategoriassa.

Kun iltatilaisuudessa hulppeassa Sony Centerissä Potsdamer Platzilla selvisi että elokuvamme on kolmen parhaan joukossa, alkoi palkintogaalan odotus. Viikko kului nopeasti workshopeissa, seminaareissa ja muiden kategorioiden ohjelmia seuratessa. Iltaohjelma piti sisällään muun muassa vastaanotot sekä Ranskan että Pohjoismaiden suurlähetystössä. Jälkimmäisessä oli yhtenä erikoisohjelmana islantilaisen radiokuunnelman kuuntelu, mikä oli erityisen mieluisa lisä minulle.

Palkintogaala järjestettiin festivaalikeskuksena toimineen Haus des Rundfunksin konserttisalissa ja puitteet olivat hienot. Tilaisuuden juonsi YLEn toimittaja Jussi-Pekka Rantanen. Kategoriamme palkinto jaettiin ensimmäisenä, ja lavalle nouseminen sujuikin pienten kommellusten merkeissä: kummalta puolelta lavalle noustaan, mikä on oikea ajoitus? Loppu hyvin kaikki hyvin, lavalle päästiin ja kiitospuheidemme jälkeen The Forest of Babel näytettiin koko juhlayleisölle isolta kankaalta.

Nyt kun tuotantoprosessi on takana ja elokuva vapautettu, fiilis on hyvä. Koko prosessi alkaen Amsterdamissa tapahtuneesta kehittelystä, jatkuen Lapin kuvausten kautta Berliinin ensi-iltaan, on ollut hyvin opettavainen, mutta silti hauska ja lämminhenkinen. Jos Berliinin voitto on tuotannolle merkittävin askel, niin ensi viikolla on prosessin mukavin vaihe: elokuva näytetään Rovaniemellä Arktista Vimmaa -festivaaleilla ja paikalla on tähtinäyttelijöidemme lisäksi mahtava paikallinen työryhmämme. Elokuva palaa kotikonnuilleen.